Antiikin ajan roomalaisessa retoriikassa decorum oli tosi kovassa arvossa. Sanalla tarkoitettiin sopivuutta, eräänlaista tilannetajua. Roomalaiset reettorit uhrasivat aikaa ja papyrusta decorumin salojen selvittämiseen.

Retoriikan taju on pitkälti decorumin tajua. Jos osaat toimia prikulleen niin, kuin yleisö odottaakin sinun toimivan, sinulla on decorum hanskassa. Kyse on siitä, että löydät  yleisösi kanssa täydellisesti yhteisen aaltopituuden.

Kun decorum on loksahtanut kohdalleen, kaikki vaikuttavan ja vakuuttavan puheen elementit ovat läsnä. Mitä tahansa hienoa voi silloin tapahtua.

Kunnollinen postaus decorumista olisi oikeastaan paikallaan. Nyt haluan kuitenkin kirjoittaa siitä, että joskus tosi taitava puhuja rikkoo tietoisesti decorumin ja toimii aivan yllättävästi ja odotusten vastaisesti. Taitava puhuja nimittäin osaa laskelmoida tilanteen ja hetken, jolloin tällainen yllättävä veto tuottaa suurimman kokonaishyödyn.

Decorumin rikkominen hätkähdyttää ja jopa shokeeraa ihmisiä. Siksi sillä saa yleensä varastettua kaiken huomion. Samalla tapaus jää ihmisten mieliin.

Historian saatossa decorum on rikottu useita kertoja ikimuistoisin seurauksin. Vuonna 1960 YK:n yleiskokouksessa Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov otti kengän jalastaan ja paukutti sillä pöytää. Monet muistavat Hruštšovin nimenomaan tästä tempauksesta.

Hruštšov ei ehkä ole täydellinen esimerkki, koska hän ei välttämättä harkinnut tekoaa syvällisesti vaan toimi impulsiivisesti. Nikita H:lla oli muutenkin tapana laukoa ”juurevia” kannanottoja.

Hruštšovin tapaus on kuitenkin kelpo esimerkki decorumin rikkomisen riskeistä. Hän sai varmasti huomiota osakseen ja tekonsa historiankirjoihin, mutta samalla monet pitivät häntä sivistymättömänä moukkana. Ehkä tempaus sulki joidenkin kuulijoiden korvat.

Politiikassa decorumin rikkominen sopii erityisen hyvin nouseville poliittisille kyvyille, jotka eivät ole vielä valtakunnallisesti tunnettuja. Viime vuosilta Jussi Halla-ahon nousu valtakunnan politiikkaan on hyvä esimerkki. Scripta-bloginsa kirjoituksilla Halla-aho rikkoi decorumia toistuvasti ja monella eri tavalla. (Ks. kirjoitukseni Halla-ahon radikaalista retoriikasta Hyvejohtajuus.fi-sivustolla.)

Toimimalla näin hän sai tavattomasti huomiota. Tiedotusvälineet kiinnostuivat ja haastattelivat, kolumnistit päivittelivät ja uudet lukijat löysivät Halla-ahon kirjoitukset. Osa näistä lukijoista löysi itselleen samalla henkilön, jota äänestää tulevissa vaaleissa.

Decorumin rikkomisella saatava hyöty on nousevalle poliitikolle monesti suurempi kuin siitä koituvat haitat. Mutta noustuaan vallan kamareihin, monet pistävät sordiinoa päälle. Tähän on vissi syy: poliittisen untuvikon kuohuntaa halutaan ymmärtää usein enemmän kuin kansakunnan kaapin päällä istuvan yhteisten asioiden hoitajan oikkuja. Menestyneellä poliitikolla on asemansa menetettävänä, mikä johtaa helposti varmisteluun.

Decorumin rikkomisesta voi luoda jopa oman tyylin. Tällaista on havaittavissa – jos nostetaan aivan tuore esimerkki – vasemmistoaktiivi-blogisti Emilia Kukkalan kirjallisessa ilmaisussa. Kukkala on siis se henkilö, joka onnistui arvostelemaan tasavallan presidentin syrjäytymiskampanjaa niin nihkeän ärsyttävästi, että EVA:n johtaja Matti Apunen älähti – mistä sittemmin seurasi paljon kirjoittelua, porua ja hupia.

Kukkalalla on omintakeinen kiukkuisen räävitön tyyli, joka voimasanoineen ja tymäkköine mielipiteineen kutsuu lukijat luokseen joko hurraamaan tai haukkomaan henkeään. (Aivan tuore näyte.) Kuten Halla-ahon tapauksessa mediakin lopulta kiinnostuu: Kukkala kutsuttiin keskustelemaan TV2:n taannoiseen Syrjäytymisiltaan.

Joskus decorum menee rikki niin rumasti, että paljon muutakin menee rikki. Näin kävi kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubakille. Facebookiin kirjoitettu kommentti ”heikomman aineksen lisääntymisestä” ei löytänyt ymmärtäväistä yleisöä. Schubak sai tuntea seuraukset poliittisissa nahoissaan.

Schubakin tapauksessa decorum nimenomaan meni rikki. Hän tuskin rikkoi sitä harkitusti. Decorumhan on suhteellinen käsite: se mikä on soveliasta, riippuu yleisöstä. Schubakin yleisöanalyysi meni metsään – tai ehkä sitä ei ollut ollenkaan. Yleisönä kun ei ollutkaan pieni keskustelijoiden piiri vaan laajemmat ympyrät, lopulta tiedotusvälineiden kautta suuri osa suomalaisista.