Miksi Umayya Abu-Hannan kirjoituksesta tuli huippusuosittu?

Umayya Abu-Hannan kirjoitus Lottovoitto jäi lunastamatta nousi pikavauhtia vuoden 2012 luetuimmaksi kirjoitukseksi Helsingin Sanomien verkkopalvelussa. Kiinnostuksesta kertoo myös Suomen oloissa poikkeuksellinen Facebook-tykkäysten määrä, joka on tällä hetkellä 42.000.

Miksi kirjoituksesta tuli huippusuosittu? Mitkä tekijät saivat sen leviämään kulovalkean tavoin?

Nopeasti mieleen tuleva vastaus on, että kirjoituksessa syytetään Suomea ja suomalaisia rasismista, mutta tämä ei selitä kaikkea. Rasismista on kirjoitettu viime vuosina paljon. Monet kirjoitukset aiheesta ovat olleet kyllä luettuja, mutta mikä selittää erityisen voimakkaan kiinnostuksen juuri tätä kirjoitusta kohtaan?

Tarkoitukseni ei ole osallistua keskusteluun itse aiheesta, eli suomalaisesta rasismista. Mutta jotta lukijan ei tarvitse etsiä analyysini rivien välistä piilomerkityksiä ja salattuja näkemyksiä, kerron nyt heti alkuun lyhyesti, miten itse suhtaudun käynnistyneeseen rasismikeskusteluun. Mikäli lukija ei ole tästä kiinnostunut, hypätköön sisennetyn tekstin ylitse.

Umayya Abu-Hannan kirjoitus perustuu hänen kokemukseensa. Ei ole syytä epäillä, etteikö kokemus olisi hänelle aito ja todellinen.

Tällaisen subjektiivisen kokemuksen pohjalta voidaan ja on hyväkin käydä kansalaiskeskustelua siitä, kuinka yleinen ja huolestuttava ilmiö rasismi Suomessa on. Tällaiseen keskusteluun kuuluvat sekä Abu-Hannan kokemukseen yhtyvät ja sitä tukevat äänet että sitä kohtaan kriittisemmät puheenvuorot. Näiden kaikkien äänien on hyvä antaa kuulua ilman pyrkimyksiä keskustelun rajoittamiseen.

Arkipäivän rasismista käytävän keskustelun ohella asiaan kuuluu metakeskustelu, eli se kuinka tällaista keskustelua on järkevää käydä. Jotkut voivat nähdä tällaisen vatvomisen vaikeiden tosielämän kysymysten karttamisena, mutta itse näen tarpeen tällaisellekin.

Rasismikeskustelu kytkeytyy nimittäin hyvin nopeasti ja reflektoimattomasti monenlaisiin muihin, erityisesti poliittisiin kysymyksiin, joissa on kyse vallasta. Koska keskustelu monimutkaistuu helposti, tarvitaan rauhallista erittelyä, jonka avulla selvitetään asioiden keskinäisiä suhteita.

Rasismikokemusten tuominen julkiseen keskusteluun on tarpeellista. Suomessa saattaa hyvinkin olla arkipäivän rasismia paljon enemmän, kuin mitä itse valkoihoisena kantasuomalaisena tiedostan.

Keskusteluun olisi hyvä saada erilaisia perspektiivejä, joiden kautta asioita tarkastellaan. Esimerkiksi voitaisiin pohtia, onko Suomessa nyt enemmän vai vähemmän rasismia kuin 60-, 70- tai 80-luvuilla. Mikä on kehityksen suunta? Mihin suuntaan mennään tulevaisuudessa?

Pitäisi pohtia myös rasismin syntyä. Onko perusta jollakin epämääräisellä tavalla kansallisessa eetoksessamme? Vai onko kyse pääasiassa yleisestä tapainturmeluksesta? Johtuvatko maahanmuuttajien ja kantaväestön konfliktit rasismista – vai ovatko tällaiset kohtaamiset päinvastoin synnyttäneet rasistisia asenteita? Entä millaista on maahanmuuttajien toisiaan kohtaan osoittama rasismi?

Kun keskustelua kerran käydään, siinä olisi mielestäni hyvä ottaa huomioon monenlaisia näkökulmia.

Umayya Abu-Hannan kirjoitus ja siitä syntynyt keskustelu on kutkuttavan hedelmällistä maaperää erilaisille retorisille analyyseille. Rajoitun tässä yhteen näkökulmaan.

Olen aiemmassa postauksessani käsitellyt veljesten Chip ja Dan Heath kirjassaan Made to Stick esittämiä periaatteita siitä, mikä tekee ideasta sellaisen, että se leviää ja säilyy ihmisten mielissä. Nämä periaatteet ovat: yksinkertaisuus, odottamattomuus, konkreettisuus, uskottavuus, tunnepitoisuus ja kertomuksellisuus.

Miten Abu-Hannan kirjoitus toteuttaa näitä periaatteita?

Erittäin hyvin!

Yksinkertaisuus

Abu-Hannan kirjoituksessa on ytimekäs ja helposti ymmärrettävä perusviesti: Suomi on rasistinen maa.

Suomessa tavalliset ihmiset osoittavat tavan takaa rasistista halveksuntaa mustaihoiselle. Sen sijaan Hollanti on monikulttuurinen onnela.

Kirjoituksen ydinsanoma on niin yksinkertainen, että se on helppo omaksua, muistaa ja kertoa toisille.

Odottamattomuus

Koko kirjoituksen keskuksessa on epätavallinen ja odottamaton tapahtuma: kirjoittaja lapsineen joutuu jättämään Suomen rasismin takia.

Odottamaton juonenkäänne on myös se, että kirjoittajan sopeutumisvaikeudet Hollantiin johtuivat hänen suomalaisuudestaan.

Odottamatonta tässä on se, että Suomessa rasismi on näin paha ongelma. Se on myös varsin odottamatonta, että suomalaisen asenne- ja tapakulttuurin peruseetos onnistuu ”vammauttamaan” ihmisen niin pahasti, että uuden maan hyvien puolien omaksuminen tuottaa vaikeuksia.

Konkreettisuus

Kirjoitus on täynnä konkreettisia yksityiskohtia: paikannimiä, kansallisuuksia, ihmisiä, kohtaamisia, esineitä, aktiviteetteja. Sienikirja, ratikkapysäkki, matkalaukkuhihna, hiusgeeli, täivastaava, Alvar Aalto.

Konkretia ja elävän elämän tapahtumien kuvaaminen luo kuulijan mielessä kuvia. Kertomukseen on helppo sukeltaa sisälle ja asettua kirjoittajan asemaan. Sanoma on helppo oivaltaa, ja se pysyy mielessä.

Uskottavuus

Umayya Abu-Hannan perusviestin uskottavuus nousee kirjoituksen omakohtaisuudesta ja eritoten siitä, että hän on joutunut tarttumaan äärimmäisiin toimenpiteisiin, muuttamaan pois maasta. Tämä hiljentää lukijan kuuntelemaan hänen kokemuksiaan.

Uskottavuutta vahvistaa vielä se, että muutto vaikuttaa jossain määrin vastentahtoiselta: Abu-Hanna tuo esille omaa suomalaisuuttaan, josta hän on joutunut eroamaan.

Koska viesti vaikuttaa uskottavalta, sitä on vaikea ohittaa. Lukija joutuu ottamaan mielessään jonkinlaisen kannan kirjoituksen sanomaan.

Tunnepitoisuus

Kirjoitus liikuttaa vahvasti tunteita. Tapahtumien keskuksessa on pieni lapsi, joka joutuu kohtaamaan aikuisten ihmisten irrationaalista halveksuntaa.

Tämän lisäksi lukijoiden tunteet liittyvät kirjoituksesta nousevaan suomalaisuuden kuvaan. Kirjoitus voi synnyttää suomalaisessa lukijassa surua, häpeää ja kiukkua. Häpeä voi kohdistua omaan suomalaisuuteen, omaan kulttuuriin tai sitten kiukkuna ulkopuolelle niihin, jotka syyllistyvät arkipäivän rasismiin.

Toisaalta ärsytys ja kiukku voivat kohdistua myös kirjoittajaa kohtaan. Kirjoitushan on (varmasti tahallaan) provosoiva:

  • Suomi kuvataan rasismin korruptoimana, siirtolaiselle vihamielisenä maana, kun taas toinen maa, Hollanti, vaikuttaa lähentelevän paratiisia.
  • Rasistinen öykkäröinti metrossa ja lentoaseman matkalaukkuhihnan äärellä samastetaan muitta mutkitta niihin, jotka haluavat tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa.
  • ”Akateemisesti koulutettu, liberaali ja kansainvälinen porukka” nähdään eräänlaisena suomalaisen rasismin takuumiehistönä.

Riippumatta siitä, minkälaisen tunteen kirjoitus herättää ja mihin se kohdistuu, vahvojen tunteiden syntyminen painaa sanoman mieleen.

Kertomuksellisuus

Abu-Hannan kirjoitus on kokonaisuutena yksi iso kertomus: elämää rasistisessa Suomessa, muutto Hollantiin, elämää ihanassa uudessa maassa.

Kirjoitus myös sisältää useita pienoiskertomuksia: mm. kohtaamiset suomalaisen rasismin kanssa, kohtaamiset jalojen hollantilaisten kanssa, linnanjuhlat vuonna 2010, Euroopan kulttuurisäätiön illallinen.

Tällaiset kertomukset tekevät kirjoituksesta elävän, muistettavan ja tunteita herättävän.

Umayya Abu-Hannan kirjoituksesta voisi sanoa retoriikan näkökulmasta paljon muutakin. Pohdinnan arvoista olisi esimerkiksi kirjoittajassa yhdistyvän siirtolaisuuden (toiseuden) ja suomalaisuuden vaikutus siihen, kuinka lukijat ottavat kirjoituksen vastaan.

Mutta jo Heathin veljesten periaatteiden valossa kirjoitusta on kiehtovaa tarkastella. Tekstissä esiintyvät vahvasti kaikki elementit, jotka tekevät sanomasta mieleenjäävän ja vaikuttavan.

Mikäli mielit laatia vaikuttamaan pyrkivän kirjoituksen tai puheen, tutustu Chip ja Dan Heathin periaatteisiin. Ennen kaikkea perehdy siihen, kuinka laajaa huomiota saaneet kirjoitukset ja puheet – kuten Umayya Abu-Hannan Lottovoitto jäi lunastamatta – ovat näitä periaatteita toteuttaneet. Sovella oppimaasi omiin tuotoksiisi.

0 thoughts on “Miksi Umayya Abu-Hannan kirjoituksesta tuli huippusuosittu?”

  1. No jaa, Umaayan kolumnin tutkiminen yksinään tarjoaa hieman köyhän perspektiivin keskusteluun, johon viittaatkin metakeskustelu-osuudessasi. Molemmat kirjoitukset (Niin Umaaya Abu-Hannan kuin Ulla Appelsininkin) ovat melko pitkiä ja siinä määrin rönsyileviä että tarjoavat runsaasti tarttumakohtia mistä tahansa perspektiivistä. Abu-Hannan ärtymys on helppo kategorisoida kiittämättömyydeksi, jos ei halua suhtautua Umayyaan ilman MaMu(tm)-leimaa. Esimerkiksi Appelsinin esiin nostamat koulutukseen käytetyt ja ulkomaille karkaavat veroeurot ovat yhtä lailla nollainvestointi riippumatta “brain drainin” syistä, suomalaisilla sukujuurilla tai ilman..

    Toisaalta, kolumnistien tehtävä on juuri tuoda yksittäisen ihmisen näkökanta laajempiin asiakokonaisuuksiin; tässä molemmat onnistuivat kohtalaisen hyvin ja vieläpä ilman aivan äärimmäisyyksiin asti polarisoitua retoriikkaa (josta puolestaan esimerkkinä Ruben Stillerin puheenvuoro Ylellä [http://yle.fi/uutiset/ruben_stiller_herne_nenassa/6436723]), vaikka valikoidut esimerkit olivatkin melko kaukana toisistaan.

    Umayyan kolumnin otin lähinnä enemmän herättelynä siihen, että vaikka Suomi on edistynyt ja huimasti avoimempi kuin 80-luvulla, on meillä vielä paljon mietittävää siinä, kuinka kohtaamme toisen ihmisen – oli kyseessä sitten maahanmuuttaja tai naapurin Reino.

  2. Jotta voidaan keskustella metaanilla, tarvitaan ensin empiiristä tietoa umayyan tapaan. Eli tätä vaihetta ei voi hypätä yli.

  3. Kiitos, Jarmo, kommentistasi. Olet oikeassa, että yksin Abu-Hannan kirjoituksen tarkastelu “tarjoaa hieman köyhän perspektiivin keskusteluun”. Tiedostan tämän hyvin, ja siksi kirjoitukseni aluksi lausunkin, ettei tarkoitukseni nyt olekaan “osallistua keskusteluun itse aiheesta, eli suomalaisesta rasismista”. Totean myös pariin otteeseen, että pelkästään Abu-Hannan tekstistä saisi retoriikan näkökulmasta irti paljon enemmänkin, mutta rajoitun nyt yhteen lähestymistapaan.

    Kokonaiskeskustelua olisi oikein kiinnostavaa analysoida, jos aika ja rahkeet riittäisivät. Esimerkiksi Appelsinin kirjoituksessa on klassinen hyökkäys ethosta vastaan: koska Abu-Hanna kirjoittaa nyt vuoden 2012 linnanjuhlien tapahtumista kovin eri tavoin kuin pari vuotta sitten, ehkä hän muistaa muitakin asioita ns. valikoiden – näin siis kulkee Appelsinin kritiikki. Tällaisen pyrkimyksenä on siis murentaa kirjoittajan uskottavuutta.

    Ja, Eleanoora, kyllä, metakeskustelusta tulee aika ohutta, jos ei käydä ensin varsinaista keskustelua. No nythän sitäkin käydään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

4 × five =