Puhevalta – kirja-arvio

Arvioin huhtikuussa Sana haltuun -blogissa Ragnhild Nilsenin puheoppaan Paremmaksi puhujaksi. En antanut kirjasta kovinkaan mairittelevia kommentteja. Tarjoan nyt vastapainoksi arvion kirjasta, joka kannattaa ehdottomasti lukea: Juhana Torkin Puhevalta.

Kyseessä on itse asiassa kuusi vuotta vanha kirja-arvio. Se julkaistiin alun perin Teologisessa aikakauskirjassa (112/2007, s. 179-181). Tuolloin kirja oli juuri tullut markkinoille.

Kirjaa luetaan edelleen – eikä ihme. Kyseessä on erinomainen puhetaidon opas. Niinpä voidaan ajatella, että arvio siitä, vaikka onkin jo vuosia vanha, on edelleen ajankohtainen.

– – –

Juhana Torkki, Puhevalta. Kuinka kuulijat vakuutetaan. Otava 2006, 288 sivua.

PuhevaltaTeologian tohtori Juhana Torkin nimi tuli monien tietoon viime presidentinvaalien alla. Tuolloin Torkki arvioi suorasanaisesti ehdokkaiden puheita Helsingin Sanomissa ja esiintyi kommentaattorina television vaalilähetyksissä. Sittemmin hän on suominut suomalaisten puhetaitoa useammassakin yhteydessä.

Samalla kritiikillä alkaa hänen Puhevalta-kirjansa. Torkki tiivistää kritiikkinsä kahteen väittämään, jotka kuuluvat: ”1) Emme osaa tehdä eroa puheen ja esitelmän välille. 2) Meiltä puuttuu retoriikan tajua.”

On helppo yhtyä Torkin arvioon. Vain harvoin saa suomalaisilta huipputason vaikuttajilta kuulla vaikuttavaa ja mukaansatempaavaa puhetta. Vertailussa moniin länsi-Euroopan maihin suomalainen  julkinen puhuminen vaikuttaa aneemiselta ja itseensä käpertyneeltä.

Retoriikan tajun puute lienee myös varsin oikeaan osunut diagnoosi. Kouluissa aina alaluokilta asti suullista ilmaisua ei ole paljon, ja tämäkin koostuu paljolti esitelmien pitämisestä. Puhetaitoa tai väittelyä ei juurikaan opeteta eikä täten myöskään opita. Kulttuurimme on perin kirjallinen.

Puhevalta on tarkoitettu lääkkeeksi näihin vaivoihin. Se on opas, joka kädestä pitäen johdattaa retorisesti vaikuttavan puheen laatimiseen ja esittämiseen.

Torkki ammentaa pääasiassa antiikin retoriikasta, Aristoteleelta, Cicerolta ja Quintilianukselta, ja sovittaa heidän ohjeensa nykyaikaan sopiviksi. Ohjeiden lisäksi kirja sisältää runsaasti elävän elämän esimerkkejä viime vuosina Suomessa pidetyistä puheista. Torkki arvioi puheet retoriikan kannalta, ja näin ne toimivat joko myönteisinä tai varoittavina esimerkkeinä.

Kirja jakautuu kolmeen päälukuun, joista ensimmäisessä pohditaan, mistä puhumisessa ja retoriikassa on kyse. Torkki haluaa päästä eroon kielteisestä retoriikka-käsityksesta ja korostaa, ettei retoriikka ole puheen pinnallista ja ulkokohtaista muotoa vaan hyvin paljon myös sitä, mitä sanotaan.

Pelkät asiat eivät myöskään ratkaise. Oleellista on se, kuka sanoo ja kenelle – ja missä. Näiden asioiden sisäistämistä Torkki kutsuu retoriikan tajuksi.

Keskeiseksi tekijäksi nousee yleisö. Se ja sen vaatimukset ja rajoitukset on otettava tosissaan. Muutoin puhujan on turha kuvitella saavansa sanomaansa läpi.

Tämän lisäksi puhujan tulee olla tietoinen siitä, mihin hän puheellaan pyrkii ja mitä hän voi sillä realistisesti saavuttaa. Torkki katsoo koko retoriikan pohjimmiltaan sisältyvän näihin kahteen seikkaan: yleisö ja päämäärä.

Toisessa pääluvussa väännetään rautalangasta, kuinka hyvä puhe rakennetaan. Torkki antaa antiikiin retorikoilta tuttuja neuvoja siitä, miten yleisön mielenkiinnon saa vangittua. Ohjeet ovat yksinkertaisia kuten ”Puhu selvästi”, ”Ole konkreettinen” ja ”Ota kantaa”. Silti ne eivät ole itsestäänselviä, niin kuin valitut puhe-esimerkit osoittavat.

Kuulijoiden suosion saavuttamiseksi Torkki puolestaan tarjoaa nöyrää esiintymistä, huomaavaisuutta ja huumoria. Ja kun puhuja vielä tekee kuuntelemisesta helppoa olemalla konkreettinen ja selkeä, hän saa yleisön olemaan tarkkaavainen ja myötämielinen.

Retorisen vakuuttamisen keinoja Torkki tarkastelee Aristoteleelta tutun ethos, pathos ja logos –kolmijaon valossa. Näitä ethos, eli puhujan uskottavuus, on tärkein. Ilman sitä yleisössä nostatetut tunteet (pathos) ja puheen järkiargumentit (logos) eivät toimi kunnolla. Torkki antaakin neuvoja, joilla puhuja voi kohdata epäluuloisen yleisön ja vaivihkaa parantaa omaa kuvaansa kuulijoiden silmissä.

Myös kuulijoiden järkeen tulee vedota: hyvät järkiperustelut (logos) muistetaan puheista parhaiten. Torkki kannustaa esittämään väitteitä, koska ilman niitä puhe muuttuu latteaksi. Tietenkin väitteet tulee myös perustella.

Väittelyssä hyökkäys on puolustusta parempi valinta. Hyökkääjä kykenee johdattamaan keskustelua, kun taas puolustajan roolista saattaa yleisölle jäädä mieleen vain se, että ”sehän joutui puolustelemaan väitteitään”.

Puheen lopussa Torkki rohkaisee vetoamaan kuulijoiden tunteisiin (pathos). Tämä vahvistaa puheen argumenttien voimaa. Puhuja voi vaikuttaa yleisön tunnetilaan myös muilla tavoin kuten purkamalla huumorin keinoin sanoman omaksumisen esteenä olevia yleisön pelon tunteita.

Kirjan viimeisen pääluvun nimi on hivenen lakonisesti ”puhetaidosta”. Siinä korostetaan puheeseen valmistautumisen tärkeyttä, opetetaan antiikin puheen laatimisen työvaiheet, annetaan esittämisohjeita ja kerrotaan, miten puhetaitoa voi oppia. Lopuksi seuraa Torkin analyysi Bill Clintonin puheesta, jonka tämä piti asetuttuaan puolueensa presidenttiehdokkaaksi.

Puhevalta on korostetun pragmaattinen teos. Se ei ole filosofinen tutkielma retoriikan luonteesta. Kyseessä ei ole myöskään historiallinen tutkimus antiikin retoriikasta.

Torkin teos on häpeilemättömästi opaskirja, joka tosin ammentaa asiantuntevasti antiikista ja sivuaa paikoin filosofisia ja eettisiä aiheita. Kaikki tapahtuu kuitenkin sen ehdoilla, että lukijoista tulisi parempia puhujia.

Puheoppaana Torkin kirja on aivan erinomainen! Sen ohjeet ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Ne eivät ole kuitenkaan triviaaleja tai naiveja, vaan kaiken sanotun taustalla on antiikin ja myöhempien aikojen koeteltu retoriikan traditio. Huomattava määrä analysoituja esimerkkipuheita tekee neuvoista konkreettisia ja havainnollisia.

Torkin tapa kirjoittaa herättää luottamusta: hän ilmiselvästi elää antamiaan retoriikan ohjeita todeksi ja lopputulos on sekä hyödyllinen että viihdyttävä. Torkin ote on kepeä ja lukijaystävällinen – ja samalla aina korkean tyylin säilyttävä.

Yksi Puhevallan vahvuuksista on sen yleisluontoisuus: sen oppeja on helppo soveltaa monelle alalle. Kirjassa keskitytään poliittisten puheiden retoriikkaan, missä riittääkin työsarkaa. Antiikin oppeja voi soveltaa kuitenkin helposti myös muunlaiseen vakuuttavaan puheeseen. Niinpä kirjasta on varmasti iloa niin lakimiehille, bisnesmiehille kuin papeillekin.

Itse olen täysin vakuuttunut, että esimerkiksi kirkoissa pidettävien unettavien saarnojen taso paranisi huimasti, mikäli hengellinen sääty perehtyisi Torkin oppaaseen. Toivoa herättäviä merkkejä tästä jo onkin.

Puhevallasta olisi voinut saada vieläkin paremman. Nyt lukijaa kiusaa paikoin asioiden tarpeeton toistaminen. Esimerkiksi suurin piirtein samoja ohjeita kuulijoiden saamisesta puhujan puolelle annetaan toisen pääluvun alussa ja lopussa eri otsikoiden alla ja vielä käsiteltäessä ethosta.

Enemmän henkilökohtaisista mieltymyksistä taas johtuu, että Torkin arvioon formulakuski Kimi Räikkösestä mestarillisena puhujana on vaikea yhtyä. Jotkut voivat myös hätkähtää kansanedustaja Tony Halmeen saamaa silmiinpistävän myönteistä kohtelua, joskin Torkilla on kyllä antaa perusteluja sen puolesta, että Halme osaa pitää antiikin retoristen standardien mukaisia puheita.

Lopuksi on syytä esittää kriittinen kysymys, joka kohdistuu Puhevallan peruslähtökohtaan. Torkki lähtee liikkeelle siitä, ettei Suomessa osata puhua, eikä täällä ole retoriikan tajua. Koska retoriikan lähtökohta on kuitenkin yleisö ja sen asettamat vaatimukset, eikö voida tällöin ajatella, että suomalaiset puheet on säädetty pitkälti yleisön mukaisiksi, eli juuri niin kuin puhujan tuleekin tehdä? Tämä merkitsisi sitä, että suomalaisen yleisön odotukset ovat vaatimattomat. Jos jotain kuulijat vaativat niin asiapitoisuutta.

Tällöin voidaan ajatella, ettei Torkin toivomus retorisesti loistokkaista puheista ole osoitettu ainoastaan puhujille, vaan hän on ottanut (ehkä tietämättään) laajemman kulttuuriherättelijän roolin: suomalaisen yleisön tulisi ryhdistäytyä, omaksua sivistyneempi retorinen maku ja vaatia parempia puheita.

Olisiko Torkin sittenkin syytä arvostella vähemmän puhujia – hehän toimivat yleisön ehdoilla – ja julistaa suurelle yleisölle retoriikan profetaalista parannussanomaa? Vai tekeekö hän kirjassaan itse asiassa juuri tätä, mutta hienovaraisesti ja samalla liittoutuen lukijoiden kanssa saavuttaen näin heidän myötämielisyytensä – ovelan retorisesti?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

fifteen + 16 =