Pääministeri Sipilä on epäonnistunut viestinnässään

Pääministeri Sipilän puhe keskeytetään huutoihin yliopiston avajaisissa. Tuhannet marssivat pääkaupungissa leikkauslinjaa vastaan. Puheet tulevasta yleislakosta ovat alkaneet elää.

Arvostelu Juha Sipilää ja hänen hallitustaan kohtaan on voimistunut ja terävöitynyt kesän kääntyessä syksyyn. Yhteistoiminta ay-liikkeen kanssa sakkaa. Kansan keskellä elää levottomuus tulevaisuudesta.

Mikä meni pieleen?

Eduskuntavaalien tuloksen ratkettua monet olivat valmiit antamaan tulevalle tuoreelle pääministerille mahdollisuuden yrittää ruuvata maan asioita kuntoon. (Mitä nyt anarkistit ilmoittivat vappuna vihaavansa uutta hallitusta “jo nyt”.) Tunnelma oli odottava, jopa toiveikas.

Sipilän pontevaa yritystä laatia työmarkkinaosapuolten kanssa yhteiskuntasopimus seurattiin kiinnostuneena. Olisiko nyt vallalla uudenlainen tapa tehdä asioita?

Sopimus jäi keväällä syntymättä, mutta hallitusohjelmaa esitellessään Sipilä ilmoitti yrittävänsä uudelleen.

Jotkut ehkä muistavat Sipilän tiedotustilaisuuden, jossa hän esitteli ykkösvaihtoehtona yhteiskuntasopimuksen toteutumisen. Jos tähän ei päästä, voimaan astuu tyrmeä 1,5 miljardin säästöpaketti.

Sipilän esitelmässä oli selkeä vuokaavio insinöörimäisen tarkasti ilmaistuna. Yhteiskuntasopimus porkkanana ja kepiksi uhkaavat lisäleikkaukset. Miksi tämä ei toiminut?

Heti hallitusohjelman julkaisun jälkeen alkoi luonnollisesti voimakas arvostelu leikkauksista ja niiden kohteista. Mutta vaille arvostelua ei jäänyt myöskään Sipilän kunnianhimoinen hanke, yhteiskuntasopimus. Ay-liikkeen parista alkoi kuulua ääniä, joiden mukaan kyse on kiristyksestä.

Arvelen että epäluottamuksen siemenet kylvettiin tuolloin, jo ennen kesäkuun alkua. Jos Sipilän tiedonanto saatettiin kokea kiristyksenä, ja jos jotkut tällaisen tulkinnan sille ääneen antoivat, oli täysin odotettavaa, että kokemus kiristyksestä leviäisi.

Miten asia olisi sitten pitänyt ilmaista? Eri tavalla. Ehkä Sipilä olisi voinut ensin puhua 1,5 miljardin säästöpaketista, ja vasta sen jälkeen  kertonut, että tämä yritetään nyt välttää yhteiskuntasopimuksella. Näin oltaisiin kenties voitu välttää “jos ette suostu, niin…” -vaikutelma, ja kuulijoille olisi viimeisenä jäänyt mieleen yhteiskuntasopimus houkuttelevana tavoitteena.

Tämä ehdotukseni on tietenkin jälkiviisastelua. Ydinpointti kuitenkin on, että Sipilän tapa ilmaista asia oli hyvin insinöörimäinen (selkeä, johdonmukainen, järkevä), mutta siinä ei ollut ajateltu tarpeeksi viestintää – tai retoriikkaa. Yleisönä ei nimittäin ollut leegiota Sipilän kaltaisia insinööriajattelijoita, vaan seurakunta oli ja on perin sekalainen.

Tämä on huolestuttavaa. Sipilällä on yksi vertaansa vailla oleva projekti, ja hän ei ole miettinyt tarpeeksi pitkälle, kuinka asia pitää ilmaista, jotta suunnitelma vaikuttaisi mahdollisimman houkuttelevalta. Eikä tässä Sipilän omia miettimisiä edes tarvita. Olihan hänen taustajoukoissaan useita pitkän linjan viestintäalan konkareita pohtimassa tarkasti, kuinka sanat kannattaa asettaa. Olihan?

Toinen ongelma, joka mielestäni vaivaa Juha Sipilän viestintää, on keskittyminen ongelmiin ja niiden ratkaisuihin. Tämä ei kuitenkaan riitä. Yleisö ei ota vastaan hallituksen menettelytapoja pelkästään sillä perusteella, että niiden sanotaan ratkaisevan nykyiset ongelmat. Yksi poliittisen viestinnän tärkeistä elementeistä jää silloin puuttumaan.

Yhdysvaltalainen retoriikan professori Alan Monroe kehitti 1930-luvulla rakennemallin poliittiselle puheelle, jota Amerikassa edelleen sovelletaan enemmän tai vähemmän tietoisesti. (Seuraavassa lainaan hieman aiempaa postaustani.)

Monroen mukaan vaikuttavassa poliittisessa puheessa on viisi osaa:

1) Huomion herättäminen. – Kiinnostus pitää sytyttää välittömästi.

2) Ongelman hahmottaminen. – Muutosta on turha esitellä, jos sille ei ole tarvetta. Ongelma pitää ensin määritellä uskottavasti.

3) Ratkaisun tarjoaminen. – Osoita kuulijoille, että sinulla on ratkaisun avaimet käsissäsi. Sinä voit tarjota ongelmaan helpotuksen.

4) Visualisointi. – Tämä on Monroen mallin oleellisin palikka. Pelkkä tieto saatavilla olevasta ratkaisusta ei motivoi kuulijoita toimintaan. Heidän pitää haluta tarjolla oleva parempi tulevaisuus, ja se onnistuu, kun kuvaat tulevaisuuden heidän silmiensä eteen. Vrt. I have a dream.

5) Kehotus toimintaan. – Tämän ovat myyntimiehet ottaneet omakseen. He ymmärtävät, että toimintaa ei välttämättä synny, jos siihen ei erikseen kehoteta. Tässä poliitikkojenkin kannattaa olla rohkeita. Ihmiset vaeltavat vaaliuurnille todennäköisemmin, jos heitä siihen rohkaistaan.

Sipilän puheissa visualisointi, paremman tulevaisuuden kuvaaminen, ei saa kovinkaan merkittävää sijaa. Pääministeri askartelee paljon kriisitietoisuuden ja ongelmien parissa. Tällöin suuri yleisö jää helposti näiden talousongelmien passivoimiksi. He eivät näe tulevaisuuteen, eivätkä hahmota tietä, mitä pitkin edetä. Johtajan tehtävänä on näyttää tämä tie ja valaa joukkoihin uskoa ja luottamusta siihen, että tavoiteltu parempi tulevaisuus saavutetaan.

Tämä ei merkitse mitään “unelmahöttöä” tai katteetonta hypetystä. Eikä kyse ole mistään vieteri kireällä vedetyistä irrallisista motivaatiopuheenvuoroista, vaan siitä minkälaiselle viestille asetetaan hallituksen aivan arkipäiväisessä viestinnässä painoa.

Suomen ongelmat eivät ratkea paremmalla viestinnällä ja retoriikan tajulla. Mutta parhaimmillaan viestintä voi olla merkittävä osa ongelmien ratkaisemista. Pahimmillaan se on osa ongelmaa.

Nyt syksyn alkaessa kansalaiset ovat yhä levottomampia. Tulevaisuus pelottaa monia. Poispääsyä ongelmista ei nähdä. Vaarana ovat henkinen latistuminen, passivoituminen ja demokratiaa haastavat lieveilmiöt.

Nyt jos koskaan hallituksessa olisi viestinnällisen ryhdistäytymisen aika. Toivottavasti valtioneuvoston kansliassa työhön tarttuvat maan parhaat viestinnän ja kriisiviestinnän konsultit, sosiaalipsykologian ekspertit, puheenkirjoittajien kouluttajat ja retoriikan asiantuntijat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

5 − four =