Puheenkirjoittajien klaani kokousti Berliinissä

SAMSUNG CSC
Jay Heinrichs ja Jens E. Kjeldsen

European Speechwriter Network järjesti jokavuotisen konferenssinsa Berliinissä viime viikolla (22.-23.10.) . Blogini lukijoille ei liene yllätys, että pälähdin paikalle. (Olen kirjoittanut aiemmista kokouksista Amsterdamissa ja Cambridgessa.)

Tämänkertaiseen kokoontumiseen menin erityisen mielelläni, koska järjestäjä tarjosi sen minulle ilmaiseksi, kiitokseksi avusta. Olin aiemmin vinkannut heille kahta puhujaa, ja nyt nämä pitivät Berliinissä konferenssin keynote-puheenvuorot.

Yhteistyö toimii myös toiseen suuntaan: viime kesän Retoriikan kesäkoulun ulkomaiset puhujavieraat kutsuin Berliinin konferenssin järjestäneen Brian Jennerin vinkistä.

Workshopin anti: 12 sekunnin sääntö

Perinteisen tapaan kaksipäiväinen tapahtuma jakautui workshopiin ja seminaariin. Valitsin retoriikkaguru Jay Heinrichsin workshopin, jossa käsiteltiin “sankarillista” puheenkirjoittamista. Toisin sanoen pohdittiin sitä, miten puheenkirjoittaja voisi rakentaa puhujan ethosta mahdollisimman tehokkaasti, tehdä hänestä “sankarin”.

Heinrichs oli tehnyt pari mieleenkiintoista havaintoa, jotka olivat itselleni uusia. Ensinnäkin hän huomautti, että Hollywood-elokuvissa pidettävät puheet imitoivat alunperin amerikkalaisia poliittisia puheita. Nykyään kuitenkin amerikkalaiset poliitikot pyrkivät jäjittelemään Hollywoodin puheita.

Heinrichsin keskeinen havainto koskee Hollywood-puheiden ja poliittisten puheiden kliimaksia. Hän väittää, että puheiden huippukohta, se mikä saa suurimmat suosionosoitukset, kestää 12 sekuntia.

Heinrichs kertoi käyneensä läpi runsaasti puheita, ja löysi useita 12 sekunnin periodeja. Toki osa näistä kohdista oli pituudeltaan 11 tai lähemmäs 10 sekuntia tai sitten 13 tai 14 sekuntia, mutta keskiarvona säilyi 12 sekuntia.

Heinrichs antoi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi mielivän Donald Trumpin, joka on tässä taidossa äärimmäisen harjaantunut. Trumpin puheet koostuvat Heinrichsin mukaan käytännössä pelkistä 12 sekunnin kliimakseista, jotka huipentuvat punchlineen.

En ole ehtinyt itse testata Heinrichsin väitettä, mutta hän asetti itse näkemyksensä arvostelulle alttiiksi ja rohkaisi jokaista tutkimaan kyseisiä puheita sekuntikello kädessä. Luvassa on kuulemma myös jossain vaiheessa asian laajempi kirjallinen käsittely ja perustelu. Jäämme sitä odottamaan.

Uskoakseni kuitenkin jo tässä vaiheessa voin rohkaista puheenkirjoittajia laatimaan puheiden huipennuksista noin 12 sekunnin mittaisia. Heinrichsin antamien videoesimerkkien valossa tuon ajoituksen ei pitäisi mennä ainakaan kovin pahasti metsään.

Nimeä ilmiöt uudelleen

Heinrichsilla oli myös paljon hyvää sanottavaa sanojen uudelleenmäärittelystä ja ilmiöiden nimeämisestä (framing) retorisena tekniikkana. Hän antoi pari esimerkkiä Yhdysvalloista. Siellä(kin) rokotevastaisuus on ollut jo kauan näkyvä ilmiö. Tätä on torjuttu onnistuneesti sillä, että lääkärit ovat korvanneet sanan “vaccination” sanalla “protection”. Lääkäri ei siis sano vanhemmille, että heidän lapsensa rokotetaan vaan että lapselle annetaan suojaus (protection) sairauksia vastaan.

Heinrichs myös arveli, että Yhdysvalloissa käytävään asekeskusteluun saataisiin järkeä, jos luovuttaisiin käsitteestä “gun control” ja korvattaisiin se käsitteellä “gun safety”. Kontrolli koetaan kielteisenä, vastustettavana asiana, mutta turvallisuuden puolesta puhuvat kaikki. Heinrichs antoi ymmärtää, että tällaista retorista myyräntyötä asialle omistautuneet aktivistiryhmät parhaillaan tekevät.

Huumoria, numeroita ja saksalaista puhekulttuuria

Seuraavana päivänä seminaarien puheenvuoroista nousi esiin monia kiinnostavia ajatuksia. Lontoolainen viestintäkonsultti David Krikler huomautti, ettei huumori puheessa tarkoita (välttämättä) sitä, että puhuja ottaa tilaisuuden liian kevyesti. Päinvastoin, huumori osoittaa, että puhuja on tehnyt paljon työtä puheen kanssa ja on siten osoitus siitä, että puhuja ottaa puhetilanteen tosissaan.

Berliinissä pari vuotta asunut kanadalainen puheenkirjoittaja Brent Kerrigan kuvaili kiinnostavasti, miltä itselleen vieraan maan puhekulttuuri vaikuttaa. Omista ennakkoluuloista on pitänyt luopua. Kerriganin yllätykseksi Saksasta on löytynyt paljon hyviä puhujia. Ei ole olemassa myöskään yhtä yhtenäistä saksalaista yleisöä, toisin kuin ulkopuolelta tarkastellen joku voisi laiskasti ajatella.

Siitä ennakkoluulosta Kerrigan ei ole joutunut luopumaan, että monesti saksalaiset puheet ovat pitkiä ja niissä on paljon numeroita ja statistiikkaa. Hyvänä puolena on se, että puheet eivät ole mitään “unelmahöttöä” vaan ne sisältävät tiukkaa argumentointia. Huonona puolena on se, että kun substanssia on liiaksi, yhtä kantavaa ideaa on vaikea hahmottaa.

Eurooppalaisen lentoliikenteen turvallisuudesta huolehtivassa Eurocontrollissa työskentelevä Nicholas Wyke kertoi, kuinka puhujan kannattaa käsitellä numeroita. Tärkein kysymys on joka kerta, miten tehdä numeroista helposti lähestyttäviä: erityisesti isoja ja hyvin pieniä numeroita sekä todennäköisyyksiä on vaikea hahmottaa.

Isoja numeroita kannattaa yrittää hajottaa. Jos esimerkiksi puhutaan siitä, että joku yleiseurooppalainen lentoliikenteen turvallisuusjärjestely maksaa yhdeksän miljardia euroa, tästä luvusta on vaikea saada kuulijan otetta. Sen sijaan 900 euroa lentoa kohden on jo paljon ymmärrettävämpi ilmaus.

Kun kansallinen kriisi iskee

Seminaarin ehdottomasti tärkein puheenvuoro tuli mielestäni norjalaiselta Hans-Kristian Amundsenilta. Amundsen toimi pääministeri Jens Stoltenbergin valtiosihteerinä ja puheenkirjoittajana, kun vuoden 2011 terrori-iskut tapahtuivat.

Amundsen tarjosi osallistujille omakohtaisen ja koskettavan kertomuksen tapahtumien kulusta ja siitä, kuinka pääministeri Stoltenbergin kansakuntaa lohduttaneet puheet syntyivät. Amundsen kertoi, minkälaista viestintä oli välittömästi kriisin alettua ja miten viesti kehittyi tilanteen muuttuessa.

Amundsenin puheenvuoro oli ainutlaatuinen katsaus maan poliittisen johdon toimintaan poikkeuksellisessa kriisitilanteessa. Koska yritän saada Amundsenin puhumaan ensi kesän Retoriikan kesäkouluun, en nyt halua paljastaa kaikkea. Mutta pari pointtia kuitenkin:

Amundsen piti arvokkaana sitä, että tällaisessa tilanteessa on yksi puheenkirjoittaja, joka pääsee lähelle johtajaa ja pystyy pitämään lankoja käsissään. Toki hänellä on sitten avustajia, joiden kanssa viestintää mietitään yhdessä. Amundsen myös kehotti puheenkirjoittajia lukemaan runoutta. Tämä antaa taitoa ja välineitä viestin tiivistämiseen ja ytimekkäiden ilmaisujen luomiseen.

Mahtavia tuttavuuksia

Tämänkin konferenssin yhdeksi suurimmista ansioista osoittautui ihmisten tapaaminen ja suhteiden luominen. Pääsin jälleen tutustumaan eri maiden hallituksia ja suuryrityksiä palveleviin puheenkirjoittajiin.

Workshopin ajan istuin BMW:n johdon puheenkirjoittajan vieressä, ja pääsin vaihtamaan muutaman sanan myös Angela Merkelin puheenkirjoittajan kanssa. Erityisen kiinnostavaksi tuttavuudeksi osoittautui Bergenin yliopiston retoriikan professori Jens E. Kjeldsen, todellinen pohjoismaiden Mr Retoriikka, jota pääsemme arvatenkin kuulemaan tulevaisuudessa myös Suomessa.

Varsinaisten puheenvuorojen lisäksi pari päivää Berliinissä tarjosi paljon rentoja tilaisuuksia, joissa pääsi juttelemaan osallistujien kanssa vapaamuotoisesti. Tämä kohotti kiistatta tunnelmaa:

Näyttökuva 2015-10-29 kello 14.27.32

Loppukevennyksenä Iso-Britannian Labour-puolueen johtajan Jeremy Corbynin tyylinäyte, jota David Krikler käytti esimerkkinä puheenvuorossaan. Jos käyttää puheessaan lukulaitetta, eli teleprompteria, sitä on ensin syytä opetella käyttämään oikein.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

three × four =