Kulttuurinvaihtoa amerikkalaisten puheenkirjoittajien kanssa

Lokakuu oli itselleni varsinainen konferenssikuukausi. Ensin Helsingissä järjestettiin eurooppalaisten puheenkirjoittajien kokoontuminen (josta kirjoitin) ja pian sen jälkeen lensin USA:an vastaaville kekkereille.

Amerikkalaisia puheenkirjoittajia edustava Professional Speechwriters Association -järjestö (PSA) kokoontui Georgetownin yliopistolla, Washington DC:ssä 22.-24.10. Tilaisuuden järjestäjä oli kutsunut minut pitämään pienen puheenvuoron suomalaisesta puheenkirjoituskulttuurista (which really does not exist…).

Georgetownin yliopisto

Törmäsin samaan ilmiöön kuin Euroopassa (etenkin Englannissa): puheenkirjoittajia on monenlaisissa organisaatioissa, esimerkiksi sairaaloissa, yliopistoissa, säätiöissä, pankeissa, lentokonevalmistajilla, lähettiyrityksissä, USA:n armeijassa, YK:ssa jne.

Puheita ei nähdä ylimääräisenä lisänä, joita johtajat itse tusaavat iltakymmenen jälkeen kotona, vaan niin tärkeinä viestinnän työkaluina, että niitä valmistelevat varta vasten asiaa varten palkatut alan ammattilaiset.

Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä on amerikkalaisella ja eurooppalaisella puheenkirjoittajien tapaamisella?

USA:n konferenssi on hieman isompi kuin vastaava tapahtuma Euroopassa. Siellä myös alan järjestö on johdonmukaisemmin jäseniään palveleva ja heidän etujaan vaaliva kuin eurooppalainen löyhempi verkosto.

Euroopassa suomalainen puheenkirjoittaja on herättää outoudessaan huomiota, mutta Amerikkalaisilla on ilmeisesti sen verran ohut käsitys Euroopan elämänmenosta, ettei suomalainen(kaan) juuri joukosta erotu.

Eurooppalaiset ovat rahtusen tyylitajuisempia: cocktailit nautitaan tilaisuuden arvolle sopivissa jylhissä puitteissa, kun taas vastaava hetki DC:ssä pidettiin teltassa ja viinit tarjoiltiin muovimukeista.

Amerikassa törmäsin myös sellaiseen erikoisuuteen kuin lounaslaatikkoon (boxed lunch): Jokainen osallistuja sai pahvisen laatikon, jossa oli lounaswrap- tai salaatti ja paljon lopulta roskiin menevää muovia.

Jos tällaiset detaljit unohdetaan, USA:n ja Euroopan konferenssit ovat sisällöltään jokseenkin samanlaisia, joskin pieniä erojakin on.

Amerikan konferenssi on ahdettu täyteen puheenvuoroja ja työpajoja, kun taas Euroopassa lähestymistapa on hivenen rennompi, ja vapaamuotoiselle ajanvietolle on järjestetty enemmän tilanteita.

Amerikassa on nähtävästi hieman helpommin saatavissa tosi kovan luokan puhujia. Paikalle olivat saapuneet Tony Blairin entinen puheenkirjoittaja, The New York Times Companyn toimitusjohtaja ja eläkkeelle jäänyt Yhdysvaltain tiedustelujohtaja. Kahta jälkimmäistä haastatteli entinen Barack Obaman puheenkirjoittaja.

Puhujien taso oli keskimäärän hyvä. Joukossa oli muutama erittäin kiinnostava esitys. Erityisesti mieleen nousee Tim Pollardin lyhyt workshop presentaatioiden suunnittelusta, joka oli niin rautaista settiä, että voin jo sen pohjalta rohkaista ostamaan miehen kirjan.

Mutta oli joukossa pari heikkoakin esitystä. Eli siinä mielessä kyseessä oli tavanomainen konferenssi: taso vaihteli huippuhyvästä vähemmän substantiaaliseen.

Miten oma puheenvuoroni meni?

Aloitin kertomalla suomalaisista erikoisuuksista. Meillä on eniten saunoja henkeä kohden. Kahvinkulutus on maailman korkeinta. Suomessa on myös eniten metallibändejä väkilukuun nähden.

Jo nämä herättivät hilpeyttä, mutta hämmästys nousi uusille tasoille, kun kerroin, että Suomi julkaisi ensimmäisenä maana maailmassa sarjan maa-aiheisia emojeita. Ja yksi (tai oikeastaan kaksi) niistä kuvaa ilmiötä “kalsarikännit”.

Tämän jälkeen seurasi outouksien listan huipennus: “We don’t have speechwriters in Finland.”

Tämän jälkeen kerroin vähän, miten Suomessa puheita laaditaan ja toisaalta kerroin, että kiinnostusta julkiseen puhumiseen ja myös puheenkirjoittamiseen on enemmän kuin ennen. ESN-konferenssi järjestettiin Helsingissä, Retoriikan kesäkoulussa on ollut monena vuonna vieraana mustan vyön puheenkirjoittajia ja aihe on ollut esillä tiedotusvälineissä.

Puheenvuoroni meni hyvin. Osallistujat nauroivat, kuuntelivat kiinnostuneina ja palkitsivat aplodein.

“Kalsarikännit” teki selvästi vaikutuksen, sillä siihen palattiin monta kertaa puheeni jälkeen yksityisissä keskusteluissa. Silloin muistin, että sanallehan on olemassa myös suora englanninkielinen vastine: “pantsdrunk”. Se herätti tavattomasti hilpeyttä, ja ikään kuin vastalahjaksi minulle opetettiin amerikkalainen uudiskäsite “shitgrabbing mad”, joka kuvaa suunnatonta pillastumista.

Niin kuin tästä lyhyestä kuvailustani käy ilmi, USA:n PSA-konferenssi sisälsi niin yleviä ja arvokkaita hetkiä kuin myös hurttia huumoria ja maanläheistä meininkiä.

Jos puheet ja puheenkirjoittaminen kiinnostaa, ja haluat oppia parhailta, sinulla on mistä valita: Euroopassa ESN ja Amerikassa PSA. Itse liityin PSA:n jäseneksi pian kotimaahan palattuani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

17 + 9 =