Karsi!

Kirjoitin taannoin postauksen siitä, ettei suomalaisten puheiden helmasynti ole lainkaan liiallinen asiakeskeisyys. Päinvastoin, toivon lisää asiakeskeisyyttä.

Mutta asiakeskeisyys pitää ymmärtää oikein. Oikeaa asiakeskeisyyttä ei ole se, että puheessa on tavattomasti erilaisia aiheita, joiden suhde toisiinsa on epäselvä. Punainen lanka puuttuu, ja puheen pointit ovat hämäriä.

Tähän vaivaan auttaa puheen keskeisen asiasisällön terävöittäminen, mutta myös – ja ehkä ennen kaikkea – pointtien karsiminen.

Taannoin minulta kysyttiin aivan koulutukseni lopussa yhtä vinkkiä, jolla puheista saisi parempia. Ja tämä se oli. Karsiminen on minun vastaukseni.

Tällä tarkoitan aiheiden vähentämistä ja myös turhien sanojen poistamista – monisanaisen lörpöttelyn välttämistä.

Kuten tiedämme, keskivertokuuntelijan kyky ottaa vastaan uusia asioita on verrattain alhainen. Saamme onnitella itseämme, jos kuulivat muistavat seuraavana päivänä puheesta yhden asian. Jos he muistavat kolme pointtia, on melkein kuohuviinin paikka.

Puheen seuraaminen vaatii henkisiä, joskus jopa fyysisiä ponnistuksia. Puhujan tehtävänä on tässä(kin) palvella yleisöään ja tehdä kuuntelemisesta mahdollisimman vaivatonta. Karsiminen auttaa erinomaisesti.

Liiallinen asiakeskeisyys ei siis ole suomalaisten puheiden helmasynti, mutta monisanaisuus ja liiallinen aiheiden määrä tuntuu sitä olevan. Oivalsin tämän, kun seurasin YLE:n nettikommentoijana viime vuoden presidentinvaaleissa ehdokkaiden ja tämän vuoden eduskuntavaaleissa puolueen puheenjohtajien tv-puheita. Tehtävä oli kiitollinen, koska se pakotti analysoimaan näitä esiintymisiä tarkasti.

(Presidentinvaalien jälkeen kirjoitimme Mari K. Niemen kanssa artikkelin Kanava-lehteen, jossa arvioimme kyseisiä puheita yksityiskohtaisesti. Jutun voi lukea täältä.)

Melkein kaikki puheet olisivat hyötyneet siitä, että niissä olevan sisältöjen määrää olisi rajoitettu. Ehdokkaat eivät selvästikään malttaneet olla tuomatta puheisiinsa kaikkia tärkeinä pitämiään kampanjateemoja.

Voi myös olla, että jotkut puheet olivat ryhmätyön tulosta. Tällöin vaarana on se, että puheen työstämiseen osallistuvat haluavat kukin tuoda puheeseen tärkeinä pitämiään aiheita. Ja lopulta niitä on aivan liikaa.

Monista puheista liiallisten aiheiden määrä kävi ilmi nopeasti, mutta poikkeuksiakin oli. Esimerkiksi Sauli Niinistön puhe presidentinvaalien tentissä alkoi myönteisesti: hän esitteli alkuun, mistä kolmesta aiheesta hän aikoo puhua (klassiseen tyyliin). Vain kolme pointtia – tämä vaikutti lupaavalta! Mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun kävi ilmi, että ensimmäinen kohta piti sisällään kokonaista yhdeksän alakohtaa.

Puolueiden puheenjohtajista tunnustusta tulee antaa vihreiden Pekka Haavistolle, jolla oli eduskuntavaalitentin puheessaan vain kaksi pääteemaa: nuoret ja ympäristö. Kuulijoiden oli helppo muistaa, mitä hänellä oli näistä kahdesta asiasta sanottavaa.

Karsimisen jalo taito on hallussa parhailla viestijöillä ja puheenkirjoittajilla. Tony Blairin pääministeriaikainen puheenkirjoittaja Philip Collins on verrannut puheen valmistamista veistoksen tekemiseen. Ensin on iso lohkare kiveä. Siitä hakataan pois kaikki ylimääräinen ja asiaankuulumaton. Lopulta kun kaikki ylimääräinen on poissa, tuloksena on Daavid-patsas.

Kuulin vuosia sitten hyvän opetuksen myös Eric Schnurelta, joka kirjoitti puheita varapresidentti Al Gorelle. Kun puheesta oli tehty viimeinen luonnos, Gore saattoi vielä senkin jälkeen pyytää lyhentämään puheen pituutta kymmenellä prosentilla. Tällöin jouduttiin hyvin tarkasti miettimään, mikä on aivan välttämätöntä ja tiivistämään ilmaisua. Aina puhe kuitenkin parani tämän prosessin myötä.

Jos Tony Blair ja Al Gore suhtautuvat puheen hiomiseen ja ylimääräisen karsimiseen tällaisella intohimolla, eikö olisi syytä seurata heidän esimerkkiään?

Jälkikirjoitus: Tämän postauksen otsikko oli luonnosvaiheessa Karsi, karsi, karsi, mutta sitten päätin noudattaa omia opetuksiani…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

twenty − 20 =