J. L. Runebergin päivänä, keskiviikkona 5.2., järjestettiin Helsingin Lavaklubilla puhekaraoke-tilaisuus. Olin tietenkin kärppänä paikalla. Kuulin asiasta ensimmäistä kertaa, ja minusta karaoke, jossa pidetään puheita, kuulosti välittömästi aivan mahtavalta ajatukselta.

Puhekaraoken (Speech Karaoke) taustalla on taiteilijaryhmä The Speech Karaoke Action Group. Parhaiten tietoa asiasta saa puhekaraoken nettisivulta www.speechkaraoke.org.

Puhekaraokessa liikutaan jossain taiteen, viihteen ja puhetaidon harmailla rajavyöhykkeillä. Taiteellinen tausta käy selväksi jo puhekaraoken historiasta: ensimmäinen puhekaraoke järjestettiin vuonna 2010 Hämeenlinnan taidemuseossa erään taidenäyttelyn yhteydessä. Sittemmin kyseinen taiteilijaporukka on pistänyt puhekaraoken pystyyn monissa kaupungeissa niin Suomessa kuin ulkomailla.

Lavaklubin lavalle oli roudattu näyttävä puhujanpönttö. Siellä puhujaa odotti tietokone, jonka ruudulle ilmestyi tuttuun karaoke-tyyliin teksti, joka muutti väriä puheen tahtiin. Tekstin taustalla oli ehtaan nykytaidetyyliin käsiteltyä videokuvaa, joka liittyi puheen aiheeseen – tai sitten johonkin aivan muuhun. Sama kuva heijastettiin myös valkokankaalle, joten paikalle kokoontunut yleisökin näki puheen ja videon.

Puheenvuoroja pyydettiin karaokesta tuttuun tapaan. Ensin sai noutaa useamman sivun listan tarjolla olevista puheista. Listassa oli lyhyesti mainittu taustatietoja puheesta sekä puheen pituus. Tämän jälkeen puhetoive ja oma nimi kirjoitettiin lapulle, joka toimitettiin karaokeisännälle. Hän kutsui puhumaan, kun oma vuoro tuli.

Puheita oli tarjolla kiitettävä määrä, useita kymmeniä. Monet puheet olivat englanninkielisiä, mutta myös suomenkielisiä puheita oli paljon. Listassa oli myös puheita muilla eurooppalaisilla kielillä.

Ilta oli hauska ja innostava. Omaperäisiä tulkintoja tunnetuista puheista oli mainiota kuunnella, ja kuulijat kannustivat puhujia asianmukaisesti.

Itsekin rohkenin pitää pari puhetta: Martin Luther King Jr:n I Have a Dream ja Al Pacinon Inch by Inch -motivaatiopuhe elokuvasta Any Given Sunday.

Noiden lisäksi pidin vielä Rosa Parksin ”Bus Speech” -puheen. Sen kesto on pari sekuntia pitkä, ja se kuuluu näin: ”I don’t think I should have to stand up.” (Rosa Parks oli musta nainen, joka kieltäytyi luovuttamasta istumapaikkaansa valkoiselle miehelle bussissa Montgomeryssä [USA] vuonna 1955. Ks. Wikipedia)

Nämä kolme puhetta olivat minulle tuttuja, joskaan en ollut niitä missään ikinä pitänyt. Tosin tällainen kynnyksen mataloittaminenkaan ei olisi ollut välttämätöntä, koska puhekaraoken rento tunnelma rohkaisi myös tekemään kokeiluja ja mokaamaan rohkeasti. Suosittelen kaikille puhumista jännittäville.

Puhekaraoke on hieno konsepti, mutta sitä voisi mielestäni kehittää entisestään. Listalta puuttuu monia upeita puheita, jotka olisi sinne syytä lisätä. Yleisölle voisi myös kertoa hieman taustatietoja puheista, mikä tekisi kuuntelemisesta mukavampaa.

Jos puhekaraoken järjestelyporukalla on varaa tehdä kunnon satsaus, kannattaisi ostaa teleprompteri pleksilevyineen. Nyt puhujat joutuvat tuijottamaan silmä kovana tietokoneen ruutua, jolloin yhteys kuulijoihin tietenkin kärsii merkittävästi.

Heti tuli myös mieleen, missä puhekaraoken voisi järjestää ensi kesäkuussa, jolloin Hämeenlinnassa järjestetään valtakunnan ainoa ja paras vaikuttamistaitojen ammattilaisseminaari Retoriikan kesäkoulu…

– – –

Ai niin, Runebergin päivänä tein myös viimeiset viilaukset puhetaidon kirjani käsikirjoitukseen, joka on nyt lähtenyt lopultakin kustantajalle.