Kehonkieli on sanoja tärkeämpi! – Vai onko sittenkään?

Tutkimuksen mukaan viestistäsi välittyy vain 7 % puhuttujen sanojen kautta. Äänensävy välittää viestistäsi 38 % ja eleet jopa 55 %. Siis jopa 93 % viestistä välittyy nonverbaalisesti!

Vain pieni osa viestistä välittyy sanojen kautta, mutta kuitenkin keskitymme tavattoman paljon siihen, mitä sanomme.

Olet kenties lukenut tai kuullut tämän opetuksen aiemminkin, ehkä monta kertaa.

Google-haulla käy ilmi, että tämä viisaus esiintyy lukuisilla suomenkielisillä nettisivuilla. Kun kieleksi valitaan englanti, nettisivujen määrä räjähtää käsiin. Vaikuttaa siis siltä, että kyseessä on kova fakta, lähdes kiistämätön tutkimustulos.

Vahinko vain, että tämä “totuus” ei pidä paikkaansa.

Ei ole niin, että vain 7 % viestistämme välittyy puhuttujen sanojen kautta ja loput äänensävyn ja eleiden välityksellä.

Tämä opetus on kumottu lukuisat kerrat (esim. klik, klik ja klik). Miksi teen sen nyt vielä kerran?

Yleensä tämän ajatuksen tuovat esille sellaiset kirjoittajat ja esiintyjät, jotka eivät ole puheviestinnän ammattilaisia. Uskon että he ovat vilpittömällä asialla.

Ajatus siitä, että vain 7 % viestistämme välittyisi sanojen kautta, on yllättävä ja intuition vastainen. Sillä on mukava yllättää lukija tai kuulija. Lisäksi tieto vaikuttaa pätevältä: sanotaanhan sen perustuvan tutkimukseen, ja sama tieto löytyy lukuisilta nettisivuilta ja monista kirjoista.

Tätä opetusta eivät kuitenkaan välitä vain alan harrastajat. Olen kevään ja kesän aikana törmännyt viestinnän ammattilaisten laatimiin nettisivuihin ja kirjoihin, joissa esiintyy sama stoori.

Tämä on mielestäni noloa. Ammattilaisten pitäisi tietää asioiden oikea laita.

Koska näyttää siltä, että seitsemän prosentin myytti elää ja leviää edelleen, on parasta torpata se jälleen kerran.

Myytti perustuu  psykologi Albert Mehrabianin kahteen vuonna 1967 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Ensimmäisessä tutkimuksessa koehenkilöille soitettiin nauhoitus, jossa lausuttiin yhdeksän sanaa eri äänensävyillä. Tehtävänä oli arvioida kunkin sanan jälkeen puhujan tunnetta ja mielentilaa.

Kolme sanoista oli sisällöltään negatiivisia, kolme neutraaleja ja kolme myönteisiä. Äänensävy oli joidenkin sanojen kohdalla ristiriidassa sanan sisällön kanssa. Mehrabian halusi selvittää, vaikuttaako kuulijoiden tulkintaan enemmän sanan sisältö vai puhujan äänensävy.

Tuloksena oli, että jännitteisissä tapauksissa kuulijat tekivät arvionsa pääasiassa puhujan äänensävyn perusteella.

Toinen tutkimus oli asetelmaltaan samantapainen kuin ensimmäinen, mutta tällä kertaa vertailu tehtiin puhujan äänensävyn ja eleiden välillä. Sanan merkityssisällön vaikutus minimoitiin siten, että käytössä oli vain yksi, neutraali sana, “maybe”.

Nauhoituksessa kolme naispuolista puhujaa sanoo sanan “maybe” kolmella eri äänensävyllä. Kun sana lausuttiin, kuulijoille näytettiin puhujan kuvia, joissa kolme eri ilmettä vaihteli.

Tällä kertaa puhujan tunne välittyi Mehrabianin mukaan 1,5 kertaa enemmän ilmeen kuin äänensävyn perusteella.

Jälkimmäisen artikkelin lopussa Mehrabian ja artikkelin toinen kirjoittaja Susan Ferris yhdistävät kahden tutkimuksen tulokset. He toteavat varsin mutkattomasti, että yhteistuloksena sanojen sisällölle voidaan antaa 7 %, äänensävylle 38 % ja eleille 55 % painoarvo.

Mehrabian ja Ferris eivät kuitenkaan kerro, millä periaatteilla tai metodeilla he ovat nämä tutkimustulokset yhdistäneet. On myös huomattava, että missään vaiheessa ei tutkittu kyseisten kolmen tekijän vaikutusta samanaikaisesti.

Mikä on Mehrabianin tutkimustulosten merkitys tosielämän esiintymistilanteita ajatellen?

Mehrabianin tutkimukset ovat saaneet myöhemmin osakseen kritiikkiä. On esimerkiksi huomautettu, että tallenteilla oli liian vähän puhujia, tutkimustilanteet olivat keinotekoisia ja tutkimuksen tarkoitus kävi liian selvästi ilmi koehenkilöille. Nämä ja monet muut seikat vääristävät tuloksia.

Mehrabianin tutkimusten pysyvin tulos lienee se – varsin ilmeinen seikka – että kun sanojen sisältö ja nonverbaalinen viesti ovat ristiriidassa, ihmiset uskovat jälkimmäistä.

Sen sijaan rytisten metsään menee näiden tutkimusten esitteleminen perinteiseen tapaan siten, että esiintymisessä äänenpainolla ja kehonkielellä olisi muka monta vertaa suurempi merkitys kuin sanojen sisällöllä.

* * *

Kirjallisuus:

Mehrabian, Albert; Wiener, Morton (1967). “Decoding of Inconsistent Communications”. Journal of Personality and Social Psychology 6 (1): 109–114.

Mehrabian, Albert; Ferris, Susan R. (1967). “Inference of Attitudes from Nonverbal Communication in Two Channels”. Journal of Consulting Psychology 31 (3): 248–252.

One thought on “Kehonkieli on sanoja tärkeämpi! – Vai onko sittenkään?”

  1. Paluuviite: Raportti – Brolog

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

5 − 4 =