Tarvitsemme asiakeskeisempiä puheita

Julkinen puhuminen ei edellytä niinkään itseluottamusta, esiintymistaitoa tai hyvää puhetaitoa. Se edellyttää, että puhujalla on jotain sanomisen arvoista.

Kyseinen lainaus on Chris Anderssonin kirjasta Virallinen TED-opas (Art House 2016). Ajatus menee TED-puheiden ytimeen: tärkeintä ovat jakamisen arvoiset ideat (“ideas worth spreading”).

Suomessa on yhä useampi havahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana siihen, että merkitystä on myös sillä, miten asiat sanotaan, ei vain sillä, mitä sanotaan. On alettu soimata “suomalaista asiakeskeisyyttä” ja arveltu sen olevan yksi puuduttavien puheiden juurisyy.

Jotkut “asiakeskeisyyttä” kammoavat ovat jopa intoutuneet väittämään, ettei puheen sisällöllä juuri merkitystä olekaan. Tärkeintä on kuulijoiden kokemus yhteydestä, puheen nostattamat myönteiset tunteet, kohonnut mieliala.

Tämä arvio tietenkin riippuu siitä, mitä puheella halutaan saada aikaan. Ei esimerkiksi stand-up koomikon pyrkimyksenä olekaan saada ihmisiä sisäistämään juttujaan. Puheen tarkoituksena on saada salillinen ihmisiä ulvomaan naurusta.

Jo antiikin aikana oli puhekilpailuja, joiden tarkoituksena oli saada kuulijat ihastelemaan puhujan taitoa. Tällaisten puheiden tarkoituksena oli nimenomaan tuoda esille enemmän puhujaa kuin tämän sanomaa. Mutta valtaosa puheista ei ole tällaisia.

Minusta “suomalainen asiakeskeisyys” on hyvä asia, tai olisi jos se toteutuisi kunnolla. Ongelmia ei tuota asiakeskeisyys sinänsä vaan esimerkiksi se, että puheessa on aivan liikaa asiaa tai että asia on ilmaistu epäselvästi ja sen merkitys ei avaudu kuulijalle.

Esimerkiksi TED-puheet ovat kaikki asiakeskeisiä; jokaisen puheen keskuksessa on idea, jonka puhuja pyrkii välittämään kuulijoille kiinnostavasti ja innostavasti. Katsoja ei pääse puutumaan, koska puheiden pituutta on rajoitettu ja ideat esitellään kirkkaasti ja niiden merkitys perustellaan.

Puheiden pitäisi oikeastaan olla nykyistä asiakeskeisempiä! Asiakeskeisyydellä tarkoitan tietenkin sitä, että niiden asia olisi kuulijoille tärkeää ja kiinnostavaa. Ja että tämä asia sanoitettaisiin kirkkaasti ja terävästi.

Tällaista asiakeskeisyyttä suomalaisista puheista puuttuu. Huono “suomalainen asiakeskeisyys” onkin usein jotain muuta kuin asiakeskeisyyttä: se on pitkäpiimäisyyttä, epäselvyyttä ja jaarittelua.

Chris Anderssonin toteamuksessa on sama ajatus kuin antiikista periytyvässä viisaudessa: rem tene, verba sequentur – osaa asiasi, sanat kyllä seuraavat.

Oikeanlaista asiakeskeisyyttä on se, että puhujalla on jotain hänelle itselleen ja kuulijoilleen niin tärkeää asiaa, että hän kokee lähes velvollisuudekseen jakaa sen muillekin. Oikeanlaisesta asiakeskeisyydestä, eli logoksesta, nousevat ethos ja pathos kuin itsestään. Puhujasta välittyy se, että hän haluaa palvella kuulijoitaan (ethos). Hän on myös asiastaan kiinnostunut ja innostunut, mikä välittyy kuulijoille ja tarttuu heihin (pathos).

Kun menet ensi kerralla puhumaan, ole aiempaa asiakeskeisempi. Pidä siis huoli siitä, että sinulla on jotain niin tärkeää ja kiinnostavaa sanottavaa, että voit hyvällä omallatunnolla kuluttaa kuulijoittesi aikaa ja että he tulevat todennäköisesti kiittämään siitä sinua jälkeenpäin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

sixteen + eighteen =