Mikä teki Antti Kaikkosen “reppupuheesta” vaikuttavan?

Keskusta valitsi äskettäin itselleen uuden puheenjohtajan. Puoluekokouksessa äänestyksen voitti Katri Kulmuni, joka jätti taakseen toisen ehdokkaan, Antti Kaikkosen.

Ehdokkaat pitivät esittelypuheet ennen äänestystä. Vaikka Kulmuni voittikin kisan, Kaikkosen puhe on saanut osakseen erityistä huomiota.

Puhe teki kieltämättä vaikutuksen, ja arvioin sitä heti tuoreeltaan. Koska kohottavia poliittisia puheita ei joka päivä Suomessa kuulla, ja Kaikkosen puheesta voidaan oppia yhtä sun toista, tarjoan siitä tässä nyt oman näköiseni analyysin.

Puheen voit katsoa tallenteelta. Sen teksti on julkaistu Keskustan nettisivulla, josta rohkenin kopioida sen tähän postaukseen (alle). Kommentoin puhetta sopivissa kohdissa.

Keskustalaiset!

Taidan olla sellainen aika tavallinen suomalainen mies.

Kyllä minä kuuntelen, puhun ja tarvittaessa pussaankin, mutta tunteiden avaaminen ei aina ole ihan helppoa. Joskus tuntuu, että on helpompaa kaivaa ojaa, kuin alkaa miettimään, miltä minusta tuntuu.

Mutta kun tässä nyt on tällainen sopivan intiimi joukko koolla, eikä sana tästä varmaan kierrä, niin ajattelin rohkaistua vähän avautumaan. Haluaisin kertoa teille hiukan siitä, kuka minä olen.

Miksi? Siksi, että valitsette johtoonne ihmisen. Vähintä, mitä voitte vaatia, on se, että tiedätte kuka hän on. Mitä ja miten minä ajattelen. Mistä ja miksi olen tähän eteenne tullut.

Klassisen Cicerolta periytyvän opetuksen mukaan puheen aloituksella – retoriikan termein eksordiumilla – on kolme tehtävää. Sen avulla puhuja saa yleisön hyväntahtoisuuden puolelleen (captatio benevolentiae), se saa kuulijat tarkkaavaisiksi ja sytyttää heissä kiinnostuksen puhetta kohtaan.

Kyseessä on ehdokkaan esittelypuhe, joten puheen keskiöön nousee puhuja itse, hänen ethoksensa, eli Kaikkosen persoona, osaaminen ja luotettavuus. Tähän mennäänkin puheessa välittömästi.

Puheen alku ei pyri herättämään kuulijoita yllättävyydellä, vaan suhdetta yleisöön lämmitellään tutulla ja turvallisella puheenparrella ja lähes kliseisillä käsitteillä: Puhuja kertoo olevansa “sellainen aika tavallinen suomalainen mies”, joka ei oikein mielellään puhu tunteistaan.

Retoriikan kielellä tällainen yleisesti tunnistettu ajatus ja (kliseinen) sanonta on locus communis (engl. commonplace). Niillä on retoriikassa oma paikkansa, eikä yleisesti tunnettuja ajatuksia ja ilmaisuja kannata puheissa kaihtaa.

Tällaiset sanonnat ovat suosittuja siksi, koska ne kantavat sisällään merkityksiä, jotka monet tunnistavat välittömästi tutuiksi ja tosiksi. Yhteinen aaltopituus yleisön kanssa löytyy nopeasti. Puhujan kokemukseen voi moni samastua.

Puhujan taitoa on se, ettei kuitenkaan uppoa kliseiden hetteikköön. Kuulijoille pitää tarjoilla tuttua ja turvallista, mutta myös yllättävää ja omaperäistä.

Resepti on siis sama kuin popmusiikissa: suosituimpien biisien sanoitukset ovat merkitykseltään samaan aikaan universaaleja ja ainutkertaisen omakohtaisia.

Puheen aloituksessa perinteistä puheenpartta on hieman hämmennetty: puhuja kyllä kuuntelee ja puhuu ja “tarvittaessa pussaakin”, mutta “ojankaivuukin” on helpompaa kuin tunteista puhuminen.

Tällaisella sanailulla halutaan keventää tunnelmaa heti kättelyssä. Sama tarkoitus on humoristisella viittauksella “sopivan intiimiin joukkoon” josta puheet eivät lähde kiertämään, vaikka kyseessä on tuhathenkinen yleisö.

Vitsissä on hyväntahtoinen sävy, koska kevennyksen varjolla Kaikkonen pääsee viestimään, että hänelle kyseessä on luotettavien ystävien tapaaminen. Tilanne on turvallinen henkilökohtaiselle “avautumiselle”.

Avoin luottamuksen osoittaminen yleisöä kohtaan on usein aseistariisuvaa. Tämä houkuttelee osoittamaan luottamusta takaisin puhujaa kohtaan.

Kaikkosen kevennykset ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten huumoria voi ja kannattaakin puheessa käyttää: pienenä sanailuna, joka hymyilyttää ja tekee tilanteen leppoisammaksi.

Harvoista puhujista on yleisön naurattajiksi, mutta hekin voivat turvautua puheessaan tällaiseen huumorin lajiin.

Aloitus huipentuu klassisten oppien mukaan sen ilmoittamiseen, mitä puheessa tullaan käsittelemään. Puhuja ilmoittaa, minkälaisiin kysymyksiin aikoo puheessaan vastata. Tämän on määrä saada kuulijat tarkkaavaisiksi.

Mitä nyt tunnen?

No, kyllähän tässä pientä jännitystä on. Tunnen yhteenkuuluvuutta. Kiitollisuutta. Vastuuta.

Muistoja.

Pakkanen kipristelee. Talvi-ilta. 80-luku. Isä käynnisti diesel-Pösön. Vaalit lähestyvät. Julisteet on liimattu ja viety paikoilleen. Pitkä rivi naamoja vihreällä taustalla. Keskustalaisia. Vain muutaman naaman tunnistin, uutisista tai kampanjan varrelta.

Lähdettiin taas jakamaan vaalimainoksia, luukuttamaan. Rivitalot ovat ehkä parhaita. Niissä voi olla pitkä rivi postilaatikoita vierekkäin. Maaseudullekin tietysti jaetaan, mutta siellä talot ovat harvemmassa. Lunta satelee hiljakseen. Käyn viemässä vielä tuon tien päähän. Isä jäi autoon katsomaan perään. Olikohan katseessa vähän ylpeyttäkin?

Vaalityössä tuntui siltä, että saan olla osa jotain, jota on ollut ennen minua ja joka jatkuu minun jälkeeni. Olen yksi lenkki ketjussa.

Ensimmäisiä kokemuksia reppuni täytteeksi.

Suomalaisiin (poliittisiin) puheisiin on tullut mukaan viime vuosina tarinallisuus ja yhä vahvempi henkilökohtaisuus. Henkilökohtaisen kokemuksen kautta lähestytään yleistä totuutta: lapsuuden muistot vaalimainosten jakamisesta johtavat siihen havaintoon, että vaalityössä ollaan osa itseä suurempaa liikettä.

Henkilökohtaiset tarinat avaavat parhaimmillaan tien kuulijoiden tunteisiin, jossa vahvimmat vaikutukset tapahtuvat. Tämä johtuu samastumisesta: yleisössä moni on kokenut saman kuin puhuja.

Kaikkosen puhetta kuuntelevat voivat palata nostalgisesti omaan lapsuuteensa ja varhaisiin vaalikokemuksiinsa, jotka ovat omiaan nostamaan monenlaisia tunteita. Siten he voivat kokea ymmärtävänsä syvällä tasolla sen, mitä puhuja kuvaa.

Kannattaa huomata, että Kaikkosen puheessa on kyse ennemminkin sanoitetuista tuokiokuvista kuin pitkistä tarinoista. Nämä voivat toimia puheessa varsin hyvin, koska sillä tavoin voidaan maalata parilla sanalla kuulijoiden silmien eteen aitoja tilanteita elävästä elämästä.

“Show, don’t tell” on passeli ohje elokuvien lisäksi puheisiin.

Kansainvälisesti hyvä esimerkki sanoilla maalatuista tuokiokuvista on Michelle Obaman puhe demokraattien puoluekokouksessa vuonna 2016: “Today I wake up every morning in a house that was built by slaves. And I watch my daughters, two beautiful, intelligent, black young women playing with their dogs on the White House lawn.”

Suomessa tällaista tekniikkaa on käyttänyt taitavasti Antton Rönnholm esittelypuheessaan SDP:n puoluekokouksessa vuonna 2017: “Liike minulle on mehua ruusumukista, kun pöydän alle kaikuvat aikuisten puheet yhdistyksen kokouksessa.”

Kaikkonen marssi puhujanpönttöön reppu selässä. Se herättää kuulijoissa kiinnostusta ja pohdintoja, mitä tekemistä repulla on puheen kanssa. Nyt asia alkaa selvitä: reppua täytetään kokemuksilla.

On loppukesä. Pimenevä ilta on lämmin. Istun Nuoren Keskustan Liiton järjestöväen kanssa Korpilahdella Alkio-opiston nuotiopaikalla. Katselemme järvelle, joku kajauttaa alkuun Nälkämaan laulun. Muut yhtyvät lauluun. Toimin nuorisojärjestön puheenjohtajana ja olen pakahtua ylpeydestä, joukkueestamme. Olemme saaneet tehtyä valmiiksi uuden poliittisen ohjelman.

Politiikkaa mahtavampaa asiaa ei ole olemassa, ajattelen. Iloista yhdessä tekemistä laajalla joukolla, epäkohtien korjaamista, väittelyä ja kompromisseja. Maailmanparannusta yötä myöten. Vaikuttamista. Hauskanpitoa. Ihmisiä, tuttavuuksia, elämän mittaisia ystävyyksiä. Onhan teitä aikalaisia täälläkin tänään.

Silloin sain vahvan ajatuksen siitä, millaista kansanliikettä meidän pitäisi olla tekemässä. Ymmärsin, että pitää enemmän kuunnella kuin puhua itse.

Se oli hyvä laittaa reppuun. Mutta matkaa oli vielä jäljellä.

Jälleen tuokiokuvia, mutta tällä kertaa nuotiolauluista ja yhteisistä kokemuksista muiden nuorten poliitikonalkujen kanssa. Taas vedotaan epäsuorasti kuulijoiden omiin, samankaltaisiin kokemuksiin. Samastumispintaa löytynee tässä porukassa runsaasti.

Kokemuksista ja tunteista johdetaan opetus, joka tosin muotoillaan hieman epäselvästi. Ilmeisesti Kaikkonen tarkoittaa, että tulee luoda sellaista “kansanliikettä”, jossa enemmän kuunnellaan kuin puhutaan itse.

On kevät, mutta minun sisässäni on marraskuun räntä ja harmaus. Eihän niitä lööppejä voinut olla kauppareissulla vilkaisematta. ”Lue keskustan kultapojan kaatuminen.” Vahingoniloa kirkuva otsikko sattuu syvälle ja enemmän kuin mikään muu politiikassa koskaan ennen. Syytän itseäni, ruoskin itseäni, eikä minun ole helppoa antaa itselleni anteeksi. Olen tehnyt virheen, näin ei olisi saanut tapahtua.

Menen kotiin. Äiti soittaa. Äidille kelpaan. Se helpottaa.

Itsesäälissä ja rikkinäisenä kaivan suuria suomalaisia urheiluhetkiä. Katson kiekkokultaa Mertarannan selostamana. Keihäskultaa tietenkin monta kertaa ja kuinka ollakaan päädyn Lasse Virenin kultajuoksuun. Uskalsin ajatella, että suomalainen voi kaatua, mutta hän voi myös nousta.

Päätän, että palaan vielä.

Puolueemme puheenjohtaja Juha Sipilä opetti joskus, että kasvaakseen johtajaksi, pitää tulla vedetyksi pari kolme kertaa kunnolla kölin alta.

Täytän tämän mitan. Ehkä reppuun tämäkin tarvittiin.

Tässä kohtaa puhetta tullaan tunnetasolla sen syvimpään kohtaan: Kaikkonen viittaa Nuorisosäätiö-kohuun ja kokemuksiinsa tavalla, joka on omiaan koskettamaan monia kuulijoita.

Esiin vedetään voimakkaasti emootioita liikuttavia aiheita toinen toisensa perään: lööppijulkisuuden tuoma häpeä, äidin lohdutus ja hyväksyntä, Antero Mertarannan selostukset, suomalaisten keihäskullat sekä Lasse Virenin kaatuminen ja voitto.

Lopuksi vielä myönteinen viittaus puolueen väistyvään puheenjohtajaan ja tämän viisauksiin. Juha Sipilä on kokenut pääministerinä julkisuuden paineet, ja Kaikkonenkin on saanut kokea ne nahoissaan. Reppua täytetään taas uusilla opetuksilla.

Kesä 2016. Valitsivat minut eduskuntaryhmän johtoon. Ryhmä on suurin, mutta tehtävä ei ole helppo. Taas tilanne, joka pitää ratkaista. Ryhmäkokous. Paljon erilaisia näkemyksiä. Mutta yhteen tämä piti vetää. Ratkaisu tarvittiin. Ei sitä voinut siirtää.

Moni tuntee työssään saman tunteen.

Hoitajan on hoidettava, kun vieressä on sairas. Yrittäjän on paiskittava, silloin kun hommia on. Maamiehen on puitava, kun on puimakelit. Homma on hoidettava. Ehdotus ja päätös. Kokous ohi. Media oven takana. 10 askelta aikaa miettiä, mitä sanoa. Vastaus on oltava. Tehtäväkin opetti tekijäänsä. Puolustan ryhmää ja sen jokaista jäsentä. Kuuntelen ja olen käytettävissä, oli tilanne mikä tahansa. Olen sen porukan puolella, joka minut on vetäjäkseen valinnut.

Tässä tullaan olennaiseen osaamiseen, jota puolueen johtajalla tulee olla: johtajakokemusta eduskuntaryhmästä, tiukkoja tilanteita ryhmäkokouksissa, median kanssa painimista, ryhmän edustamista ja puolustamista eturintamassa.

Ennen kuin näihin johtajuusominaisuuksiin siirryttiin, kuulijoita pehmenneltiin vastaanottavaisiksi tarinoilla lapsuudesta, nuoruudesta ja vastoinkäymisten kovuudesta. Näin kuulijat ovat tässä vaiheessa alttiita ottamaan vastaan myös Kaikkosen oman johtajuuskuvauksen.

Läpi näiden tuokiokuvien puheessa on ollut silmiinpistävä tyyli käyttää hyvin lyhyitä virkkeitä, iskevää – jopa pidättyväistä – ilmaisua. Käytetyt sanat ovat tiiviitä ja konkreettisia.

Tämä on rohkea ja hieno ratkaisu, joka ansaitsee kiitosta. Kaikkosen puhe on oiva esimerkki siitä, että yksinkertaisen iskevä ilmaisu tuottaa yleensä vaikuttavamman tuloksen kuin venyvät virkkeet ja pitkät, abstraktit ilmaisut.

Hyvät ystävät,

Yleensä, en välitä tällaisista puheen keskelle pälähtävistä puhutteluista, mutta tässä se signaloi hyvin tuokiokuvien päättymistä ja puheen kääntymistä loppupuolelle.

Se nuori Antti pakkasessa ei voinut arvata, miten reppu täyttyisi. Keskustan juuret ovat syvällä maassa, eikä sitä pidä koskaan unohtaa. Keskustaa tarvitaan paremman Suomen rakentamiseen.

Sellaisen Suomen, jossa työntekijää, yrittäjää ja itsensä kehittäjää arvostetaan.

Sellaisen Suomen, jossa elämisen edellytyksiä on niin maalla kuin kaupungissa, etelässä kuin pohjoisessa, idässä kuin lännessä.

Sellaisen Suomen, jossa muistetaan myös yhteiskunnan heikompiosaisia: lapsia, vanhuksia, vammaisia, sairaita.

Kaikkosen puhe on saanut paljon kiitosta, mutta myös arvostelua politiikkasisältöjen puutteesta ja vision ohuudesta. Arvostelu tulee ymmärrettäväksi tässä puheen kohdassa, jossa kuvaukset unelmien Suomesta ovat kovin yleisluontoisia.

Punaisen langan ohentumisesta kielii heti ensimmäisessä kappaleessa olevat kolme peräkkäistä virkettä, jotka ovat kovin irrallaan toisistaan: Nuori Antti ei olisi arvannut, miten reppu täyttyy. Ei saa unohtaa Keskustan juuria “syvällä maassa”. Keskustaa tarvitaan.

Tämä on hyvä liike. Rosoinen, elämänmakuinen, mutta paras. Puolue, joka helpottaa tavallisten suomalaisten arkea.

Onko puheeseen jäänyt ajatusvirhe: “elämänmakuinen, mutta paras”? “Elämänmakuinen” koetaan yleisesti myönteisenä ilmaisuna, jolloin mutta-sana hämmentää.

Oman puolueen ja porukan hehkuttaminen parhaana sopii hyvin poliittisen puheen sisältöön. Kyseessä on epideiktinen retoriikka: kehutaan itseä, “meitä”, ja samalla vähintään epäsuorasti viestitään, että “nuo muut” eivät ole niin hyviä.

Tällainen retoriikka rakentaa ja vahvistaa ryhmää, heimoa. Se on olennainen osa poliittista kielenkäyttöä, mutta sen ylikäytössä on vaaransa. Tällöin politiikan sisällöt ohenevat heimojen väliseksi taisteluksi omasta identiteetistä.

Tähän ei tietenkään tässä puheessa ole mitään vaaraa, mutta yleisesti on hyvä tiedostaa, että hedelmällinen poliittinen retoriikka ottaa skopukseensa tulevaisuuden ja pyrkii ratkomaan konkreettisia ongelmia. (Tällöin puhutaan deliberatiivisesta retoriikasta.)

Teen kaikkeni, jotta tämä on yhteinen Keskustamme.

Teen kaikkeni, että hän, joka käänsi meille selkänsä, palaa kotiin.

Teen kaikkeni, että Keskustaa äänestää myös hän, joka ei ole sitä ennen tehnyt.

Puheen lopussa otetaan käyttöön klassisia kampanjapuheen retorisia keinoja. Tässä esiintyy hyvä esimerkki anaforasta, samanalkuisuudesta. Jokainen fraasi alkaa sanoilla “teen kaikkeni”, jolloin puheeseen tulee kiihtyvä rytmi ja performanssin intensiteetti kasvaa. Fraaseja on kolme, jälleen antiikista periytyvien oppien mukaan (tricolon).

Olen valmis keskustan puheenjohtajaksi.

Valmiina laittamaan itseni likoon.

Valmiina taistelemaan tämän kansanliikkeen eteen.

Valmiina palauttamaan Keskustan itseluottamuksen.

Takaisin isoksi puolueeksi, takaisin luottamuksen arvoiseksi – oikeudenmukaisen Suomen rakentajaksi.

Loppuhuipennus sen kuin vain huipentuu! Uusi kolmesti toistuva anafora: “valmiina, valmiina, valmiina”. Ja heti perään uusi toisto “takaisin – takaisin”.

Tällaiset retoriset keinot edellyttävät sitä, että kuulijat ovat oikeassa mielentilassa ottamaan vastaan pathoksen, tunnepitoisen puheen.  Se onnistuu parhaiten silloin, kun tällaiseen intensiivisyyttä nostavaan anaforaan turvaudutaan vasta puheen loppupuolella ja kuulijoiden tunnekokemusta on johdateltu vähitellen kohti loppuhuipennusta.

Tämä vaatii myös puhujalta ehyttä suoritusta: jokaisessa sanassa pitää olla tosissaan, tunteen pitää aidosti näkyä. Muuten puheesta tulee helposti falski, ja hienot retoriset keinot vaikuttavat ulkokohtaiselta koristelulta ja halvoilta tempuilta.

Keskusta on valmis nousemaan kuin Lasse Viren.

Reppu selkään. Reissu alkakoon. Tulkaa mukaan.

Vuorossa ovat puheen päättävät ja kokoavat sanat. Palataan puheessa nostettuihin teemoihin: Lasse Vireniin ja reppuun.

Viren kaatui, mutta nousi ja voitti. Tämä antoi toivoa Kaikkoselle henkilökohtaisesti – antakoon se toivoa nyt myös Keskustalle.

Puhe on loppu, Kaikkosen reppu on täynnä ja hän on valmis matkalle. Lopuksi vielä käytetään tilaisuus hyväksi (niin kuin pitääkin) ja vedotaan kuulijoihin, jotta he äänestäisivät oikeaa ehdokasta.

3 thoughts on “Mikä teki Antti Kaikkosen “reppupuheesta” vaikuttavan?”

  1. Hei, kiitos kiinnostavasta ja hyvästä analyysista!

    Minusta suomalaisessa puhekulttuurissa – myös ja eritoten politiikan piirissä – olisi kehittämisen varaa ja käyttämättömiä mahdollisuuksia. Siksi katsoin, että tähän nimenomaiseen puheeseen kannatti vielä palata vaihtoehtoisen näkökulman kanssa, vaikka tässä ehtikin muiden kiireiden vuoksi tovi vierähtää ennen kuin sain blogin kirjoitetuksi.

    Pääpointtini:

    – Suomalaiset puheet tyytyvät kovin vähään pyöriessään oman navan sekä henkilökohtaisten ja lähimmän viiteryhmän muistojen ympärillä.

    – Suomalaispuheet näyttävät ja kuulostavat lähinnä selviytymiseltä puhetilanteesta ja pyrkimyksiltä olla tuottamatta pettymystä.

    – Samalla niissä jää käyttämättä mahdollisuus katsoa eteenpäin ja haastaa myös kuulijoita tekemään niin.

    Tekstini löytyy kokonaisuudessaan täältä: https://tarinavalimo.fi/reppupuhe-oli-tavallisuuden-ylistys/

    1. Kiitos Jukka! Kiinnostava vaihtoehtoinen näkökulma, johon kaikkien asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua.

      Lyhyt kommentti tekemääni vertailuun Michelle Obaman puheeseen (jossa puheenkirjoittajana oli Sarah Hurwitz): se on puhtaasti tekninen.

      Yleisenä kommenttina: Jokaisella puheella on tehtävänsä, ja puhetta on hyvä arvioida siihen nähden.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

three × five =